Ollaan me jotain tehty

Agilityn parissa. Toko on joku sellainen sana, jonka olen joskus kuulut mutten ihan tarkaan tiedä mitä se tarkoittaa...
Agilityssa ei paljoa, mutta sanotaankin laadun korvaavan määrän. Eli uskotaan siihen.

Prim kehittyy hiljalleen ja on ajoittain jo melkein kisavalmis. Ilmoitin sen jo kisoihinkin, pariinkin otteeseen. Ensiksi tuli ihmiskriisi ja toisella kerralla juoksu. Ei siis kisoja. Kokeillaan jos kolmas kerta toden sanoisi ja pyritään strattaamaan Lohjalla maaliskuun alussa.
Voltin kisat siirtyy vielä ainakin viikolla siitä. Olen kiinni muualla, töissä ja hevostelussa. Siellä vikassa kun täytyy käydä sääntökoulutuksessa saadakseen kisalupa 2-tasolle. Tai 3-tasolle, mutta haaveillaan nyt ensin noista 2-tason kisoista.

Voltti on pääsääntöisesti ollut mainio. Tuttu ja turvallinen. Hiekalla ei liiku niin hyvin kuin keinonurtsilla. Hiekka jotenkin rullaa tassun alta pois.
Mutta sen kanssa ratatreeniä tehty noin kerta viikkoon ja melko onnistuneesti. Viime viikolla ekalla koko rata nollana, tänään ekan kerran 1 rima ja tokalla nolla. Sitten vähän treenailtiin juttuja siihen päälle.
Prim teki pätkissä rataa eikä ihan surkeasti. Olkootkin, että juoksi ohi keppien täysiä. Mitkä kepit? Ja jäi puomilla liian ylös, kirosana. Ja mitähän minä toitotan koulutuksessa, se askel. Miksi kuvittelen ettei se päde meihin?
Myös lainakoira Ruskalla pätkinä ja hyvältä se käteen kyllä tuntuu! Haaveillaan nyt Lohjalle sekin.

Koska meillä on ollut tuhoton kiire ja aikatauluttaminen elämässä nyt kaiken maailman asioiden takia, niin en ole ehtinyt edes katsomaan Pirkon ja Urin pentuja :( Onneksi näyttävät kuvissa söpöiltä ja videoklippejäkin Laura on lähetellyt.

Sittenhän meille tuli hoitokoira ja sehän sujahti laumaan kuin vanha hanska. Voltilla ja sillä synkkaa heti loistavasti, Prim on vähän kuin sitä ei olisikaan ja Riepu haisteli & huokaisi, että taas yksi. Maliina ei tainnut edes huomata.

Noin 6-7 viikon päästä pitäisi pujahtaa laumaan myös oma pentu ja sehän on vähän jännää. Kun ei ole koiran tarvetta, mutta kun... tietysti sen voisi sijoittaakin. Todennäköisesti kuitenkin en raaski.

Mistä on parhaat treenit tehty

Parhaista, mukavimmista, ihanimmista...
Fiiliksistä.
Kouluttajista.
Kavereista.
Radoista.
ja siitä tärkeimmästä, upeimmasta koirasta Voltista!
(Anteeksi Prim, tällä kertaa et päässyt treenaamaan.)

J&J treenipäivä Purina Centerillä, jäähyväistreenit kun lähtevät ison meren taakse Amerikan valloitukseen useammaksi kuukaudeksi, nyyh.
Meillä oli huippu porukka, mielettömän kivaa ja Voltti selkeästi on takaisin kuvioissa täysin! Enkä ehkä itsekään ihan kuutamolla ollut :o) Me niin tehtiin yhdessä ja voi kuinka meillä oli oikeasti mieletön fiilis ja olin vaan onnellinen kun pääsimme tekemään, vieläpä varsin hyvin ja onnistuneesti asioita. Tottakai, tietenkin, korjattavaa ja viilattavaa löytyi. Mitäs sitä treeneissä kävisi ellei löytyisi?


Kiitos kaikille ihanille, kyllä se seurakin vaan tekee oman osansa treeneistä tälläiselle yksin puurtajalle!

fiilistä ja pohdintaa

Voihan sanoin kuvaamaton fiilis.
Voltti on ollut saikulla reilut pari kuukautta. Tai siis eihän se loppuaikaa lomaillut paitsi agilitysta. Kun ensiksi piti kuntouttaa ja katsoa, että varmasti kestää mm. normi lenkit ja sitten vähän raskaammatkin. Kun on hyvin jaksanut tuolla suojalumessa rämpimiset ja jumpat, pääsi agilityyn.
Eilen teki sellaista ihan oikeaa ratatreeniä koulutusten yhteydessä ensimmäistä kertaa. Voi Voltti ja agility = iso sydän + muutama pieni siihen päälle.
Ja voi iloa ja onnea, se ei lepuuta jalkaa, se ei ole yhtään kuuma ja kaikki on niinkuin pitääkin. Eli testi onnistui sikäli hienosti senkin suhteen, sen kanssa voi alkaa treenaamaan täysipainoisesti. Tottakai koiraa tarkkaillen, mutta niinhän se on aina.

Koirien kaikkinainen hyvinvointi on ollut esillä tässä nyt ehkä ainakin some maailmassa enemmän osaksi Tiinankin hyvän blogikirjoituksen myötä.
Vähän sitä sivuten pieni pohdinta.
Itselleni on aina ollut selvää ettei kipeällä ja oireilevalla koiralla treenata eikä kisata. Ainakin toivon ja uskon, että se on itselleni selvää. On sellainen pieni mahdollisuus, että asioille sokeutuu. Tahallisesti ja tahattomasti, mutta ei välttämättä osaa tai halua lukea koiraansa. Sillä kyllähän suurinosa harrastuskoirista tekee vaikka sitten vähän sattuisikin tai olisi epämukava olo. Osa jopa jollain asteella "paremmin" kun nostavat adrenaalitasoa kivustakin.
Onhan se kauhean ikävää jos harrastuskoiraksi otettu loukkaantuu tai jopa onkin kroonisesti sairas ja viallinen. Silti ihmisen oma tarve ja halua harrastaa ei saisi mennä koiran hyvinvoinnin edelle koskaan. Koira ei tarvitse supertreeniä ja kilpailuja. Sairas ja kipeä koira tarvitsee huolenpitoa, tarkkailua ja tottakai sen tilan mukaan aivoille hommia.
Onkin toinen juttu osaammeko lukea koiran eleitä ja tulkita niitä oikein. Osa koirista peittää pienet krempat, osa isommatkin, todella hyvin. Osaa emme näe tai halua nähdä.
Nämä ovat asioita, joihin itse yritän olla sokeutumatta. Mielummin koira "eläkkeelle" tai hoidetaan kuntoon kuin kipeällä koiralla treenaamaan ja kisaamaan.
Kyllähän se hiukan harmittaa kun jää SM-kisat väliin tai jätetään kiva koira lajista, josta molemmat todella pitävät, eläkkeelle ennen aikojaan. Mutta kokemukseni mukaan ainakaan omat koirat eivät ole itkeneet tassut silmillä kun eivät ikinä enää pääse agilitykisoihin tai tokokokeisiin.

Silti, voin sokeutua. Mutta onneksi minulla on ystäviä, jotka ajattelevat aikalailla samalla tavalla ja yhteisestä sopimuksesta olemme lupautuneet sanoa toisillemme jos näemme toisen koirassa jotain. Edes epäilemme.

Hankitreeniä

Nyt on lunta ja se raskasta & märkää. Koirat ovat usein mukanani tallilla, ne on kätevä lenkittää siellä teillä ja pelloilla, ketään ei yleensä tule vastaan.
Olemme kiertäneet aika uskollisesti samaa kierrosta, mutta eilen ajattelinkin kiertävämme ison mäkipellon (reilu 2km ympäri). Meinasi jo jalat hyytyä kavutessa mäkeä ylös takaisin tallille... ei Prim ja Volttikaan enää riehuneet, ihan tulivat peräjälkeen jonossa. Sen verran oli raskasta lumessa tarpominen.
Eli tänään mentiin kevyemmin, kummasti kelpasi tien pohja juoksenteluun eikä kumpikaan pahemmin pellolle hinkunut.

Mitäänhän me ei olla treenattu. Käyty vain lenkeillä ja nökötetty sohvan nurkassa. Kisoihin ilmoitin, mutta sitten ei päästykään. Elämä on... Ehkä me joskus.